Tiivistelmät

Ota silmä käteen ja katso. Luotauksia syvyysnäköön ja silmien väliseen tietoon

Isäni oli yksisilmäinen mies: näkevän silmän parina hänellä oli silmäproteesi. Olen monesti kuvitellut, miltä se tuntui. Yksisilmäisenä en voisikokea kolmiulotteista tilaa – ainakaan sellaisena kun olen sen tähän asti oppinut tuntemaan. Miten maailmani muuttuisi, jos menettäisin stereonäön ja sen myötä aistimuksen syvyydestä?

Isäni esimerkki osoitti että yhdelläkin silmällä tulee toimeen, käytännön elämässä eroa tuskin huomaa. Tilan hahmottaminen toimii samoin riippumatta siitä onko silmiä kaksi vai yksi. Esineet peittävät toisensa, ja ne näyttävät pienenevän perspektiivisesti. Myös tiedostamattomat lihastoiminnot kuten silmien yhteen kääntyminen sekä linssin tarkentuminen antavat ruumiille vihjeitä syvyydestä. Optisten ja lihasaistimusten perusteella opimme koordinoimaan liikkeemme suhteessa tilaan. Yksisilmäisenäkin tietäisin mainiosti, millä etäisyydellä esineet sijaitsevat. Kuitenkaan en voisi havainnoida maailmaa siitä erityisestä näkökulmasta jonka kaksisilmäinen perspektiivi saa aikaan.

Asia on helposti todennettavissa, riittää kun sulkee toisen silmänsä. Suuntaa katse eteen ja vertaile tilannetta ensin yhdellä – ja sen jälkeen kahdella silmällä katsottuna. Näkymä pysyy periaatteessa samana, mutta syvyysvaikutelma on erilainen. Yhdellä silmällä lähietäisyyksien arviointi muuttuu epävarmaksi ja näkökenttä kaventuu. Tähänkin luultavasti tottuisi, vaikka silmänsä äkisti menettäneelle muutos olisi raju. Pahinta olisi kuitenkin kokonaisen ulottuvuuden katoaminen: maailma ikään kuin latistuu pannukakuksi.

Jos jaksoit suorittaa kokeen, panit ehkä merkille, että binokulaarista syvyyttä on vaikea kuvailla sanallisesti. On hankala määritellä miten tarkkaan ottaen maailma muuttuu kun toinen silmä on poissa pelistä. Ilmiö on pohjimmiltaan visuaalinen tavalla joka on sidoksissa näkemisen tapahtumaan.Syvyysulottuvuutta ei voi tyhjentävästi selvittää verbaalisesti eikä sitä myöskään voi jäännöksettä siirtää mihinkään muuhun rekisteriin. ”Inhimillinen syvyys” todentuu optis-aistimellisessa kokemuksessa. Vaikka jokainen näkee syvyyden yksilöllisesti hieman eri tavoin (aikuistenkin kasvojen koko vaihtelee, samoin silmien välinen etäisyys), on ilmeistä että biologisesti määrittyneenä ulottuvuutena syvyydessä on jotain ihmiseläimelle ominaista ja kulttuurisesti jaettua.

Syvyysnäköä voi lähestyä erilaisin aistifysiologisin tutkimuskeinoin: sen premissejä (silmien akselisuuntaa, keskinäistä etäisyyttä sekä linssien optista vaikutelmaa) voi muunnella kokeellisesti. Myös ilmiön matemaattis-optinen perusta on jäljitettävissä. Pohjimmiltaan kysymyksessä on kuitenkin järkeilyn ohittava asia. Binokulaarisuuden tutkiminen ei onnistu ilman näkevää ruumista ja katsomisen käytäntöjä.

Stereonäön pohdinta avaa esseeni kysymyksenasettelun. ”Syvyys” ei ole pelkkä metafora, se viittaa konkreettisiin työtapoihin: ilmiöiden visuaalisuuteen sekä katsovan subjektin ruumiiseen. Kirjoitukseni teoreettisia innoittajia ovat biologi Jacob von Uexküllin Umwelt-ajattelun ohella paleoantropologi André Leroi-Gourhanin ja tekniikan filosofi Gilbert Simondonin 1950-luvun lopun tutkimuksista virinnyt keskustelu rationaalisuuden perustasta sekä inhimillisen tiedon ulottuvuuksista. Koneiden evoluutio, fenomenotekniikka sekä tutkijan ja tutkimusmenetelmien vuorovaikutus tiedonmuodostuksessa sisältävät edelleen relevantteja lähtökohtia haastaa sanallisuuden ylivaltaa (humanistisessa) tutkimuksessa. Miten ruumiiseen sitoutuneet (visuaaliset) jäsennysperiaatteet ilmenevät – ja miten ne ehkä heijastuvat ajatteluun ja kieleen? Voisivatko taiteellisen tutkimuksen menetelmät tarjota keinoja liittää ihmisen eläimellisyys elimellisiksi osaksi kulttuurintutkimusta? Ja lopuksi, omaa kirjoittamistani haastaen: onko tässä tarkoittamaani ”syvyyttä” edes mahdollista luodata sanoin?

CATCH THE EYE AND TAKE A DEEP LOOK Sounding Echoes of Binocularity

The essay examines epistemic underpinnings of visual cognition focusing on stereopsis. It contributes to the discussion concerning visual art's ability to embody, articulate and unfold implicit perceptions. Drawing from Jacob von Uexküll's, André Leroi-Gourhan's and Gilbert Simondon's theories that connect thinking with making, I show how rationality is ontologically embedded in the process of its technological constitution and medial translation. Embracing Gaston Bachelard’s phenomenotechnics, I discuss imaging techniques as cognitive tools - a third eye that provides us with methods for aesthetic meaning-making. The essay proceeds to argue for visual art practices' relevance in the study of the phenomenal world.

Taiteellinen tutkimus – jatkuva prototyyppi

Taiteellinen tutkimus tarvitsee mielestämme enemmän keskustelua teorian ja konkreettisen taiteellisen tekemisen välille. Keskustelun tuloksena syntyy teoksia, joiden kautta on mahdollista ilmaista ja kommunikoida myös fyysisesti jatkuvasti uusiutuvia taiteellisen tutkimuksen strategioita.

Pirstaloitunut taiteellisen tutkimuksen kenttä voi keskustella vain, jos sillä on yhteisiä nimittäjiä ja metaforia. Sen vuoksi kehitämme ajatusta jatkuvasta prototyypistä. Se on metafora, rakennelma, jonka lävitse tarkastelemme teosesimerkkejämme ja ajatuksenkulkuamme. Meille prototyyppi ei ole yksinomaan konkreettinen kappale tai esine, vaan näkemyksemme mukaan taiteelliseen prototyyppiin pitää sisältyä ajattelun ja tekemisen yhdistelmä.

 

Tekstin kolme osiota muodostavat yhdessä ehdotuksen taiteellisen tutkimuksen käytännöllistä, kokeellista ja jatkuvaa luonnetta korostavasta prototyypistä. Näin pyrimme luomaan tilaa ja pohjaa spekulatiiviselle kulttuurille, jonka näemme ajattelun ja mahdollisuuksien koodin muotoilemisena. Jatkuva prototyyppi demonstroi sekä työskentelyn tämänhetkisen tilan että sen, mihin se mahdollisesti kehittyy. Prototyypin ei tarvitse kohdentua erityiseen kysymykseen tai ongelmaan. Myös ajatus vastauksen välttämättömyydestä kyseenalaistuu. Sen sijaan itse ajatuksen pitää liikkua.

 

Artistic Research – Continuos prototype

Artistic research needs, in our opinion, more discussion covering both theoretical and practical aspects of working with art. This approach results in concrete works of art through which we are able to express and communicate the constantly renewing strategies of artistic research.

A discussion in the multifaceted field of artistic research is possible only if there are common denominators and metaphors. This is why we have coined the thought of a joint continuous prototype. It is our metaphor, a construction through which we examine our work and our thoughts. For us, a continuous prototype is not only a concrete object but also a combination of thinking and doing. It demonstrates the current state of our work and also the direction it might take.

The three essays of the article offer a suggestion for the kind of prototype that emphasizes the practical, experimental and continued character of artistic research. Together, these building blocks are pointing towards a culture of speculative activity across the arts.

A prototype does not need to address a particular question or a problem. Instead, a prototype can question the necessity of answers so that the thought is always allowed to go on.

Koreografian ja historiankirjoituksen uudelleen kuvittelu

Artikkelissa koreografi Liisa Pentti ja tutkija Hanna Järvinen käyvät dialogia tutkivasta työprosessista, jossa historiantutkijan aineisto toimi koreografisen komposition kehyksenä. Lokakuussa 2016 ensi-iltansa saaneen teoksen Jeux: uudelleen kuviteltu/re-imagined taustalla vaikutti Vaslav Nijinskyn vuonna 1913 esitetty koreografia Claude Debussyn musiikkiin. Keskustelun lähdeaineistona toimivat tässä artikkelissa myös haastattelut kolmen teoksessa tanssineen tanssijan, Maija-Reeta Raumannin, Jouni Järvenpään ja Anna Torkkelin kanssa, sillä teoksen seitsemän ’tapahtumaa’ pohjasivat harjoitussalissa tehtyihin havainnointi-, improvisaatio- ja kompositioharjoitteisiin.

Tanssintekijöiden kiinnostus tanssitaiteen menneisyyden uudelleen tanssimiseen ja menneiden teosten kontekstualisointiin nykyhetkessä on hyvin tunnettua mutta mitä annettavaa historiantutkijalla on tanssitaiteilijoille? Entä millä tavoin historiantutkimus voi hyötyä liikkeen työstämisestä studiossa tanssijoiden kanssa? Koreografi Pentille mielikuvituksen ja tiedon välinen vuoropuhelu on tärkeä työkalu. Tanssille on ominaista tämänhetkisyys, joka poikkeaa kirjallisen tai kuvallisen aineiston suhteesta aikaan, mutta sisältää menneen. Toisin kuin Kenneth Macmillan Nijinsky-elokuvassa (1980) tai Millicent Hodson (1996), John Neumeier (2000) tai Wayne Eagling (2012) omissa rekonstruktioissaan, Jeux: uudelleen kuviteltu/re-imagined ei pyrkinyt luomaan uudelleen vuoden 1913 koreografiaa. Lähtökohtana oli pohtia, kuten Pentti teki Liisa Risun kanssa teoksessa Liisas danst Rosas (2014), miten tanssin menneisyys voi aktualisoitua nykyhetkessä ja miten tanssitaiteilijoiden ruumiit aktiivisesti arkistoivat, käyttävät, muokkaavat ja uudelleentulkitsevat niitä tekniikoita, koreografioita, esityksiä ja esteettisiä arvoja, joita tanssin harjoittaminen heihin kerrostaa.

Historioitsija Järviselle tanssin työstäminen ja teosmuodon etsiminen ovat tanssihistorian vaiettuja prosesseja. Menneestä tanssista säilyneiden lähteiden rooli tanssillisen ajattelun lähtökohtana tuottaa myös perinteisestä historiankirjoituksesta eroavan suhteen menneeseen. Historioitsijan näkökulmasta taiteellisen prosessin mielikuvituksellisuus ja moniäänisyys heijastelevat lähdeaineiston monitulkintaisuutta ja historioitsijan omaksumaa valta-asemaa suhteessa tanssintekijöihin. Ruumiillinen tekeminen puolestaan korostaa ruumiiden historiallista erityisyyttä, menneen ajan materiaalisuutta, taiteen arvoissa ja valtasuhteissa tapahtuneita muutoksia.

Ekologinen näkökulma taidetutkimukseen

Ekologiset kysymykset ovat nousseet keskeisiksi myös taiteen ja tutkimuksen alueella. Tämä artikkeli jatkaa Kuvataideakatemian tutkimuspäivillä käytyjä keskusteluja aiheesta ja pohtii taiteen ja tutkimuksen yhteismuotoutumista, tapoja ymmärtää organismin ja ympäristön suhde, taiteellisen tutkimuksen piirissä käytyjen keskustelujen keskeisiä argumentteja sekä käytäntöjen erityisyyttä ja ekologiaa. Eräs keskeinen lähtökohta artikkelille on Felix Guattarin esittämä ajatus kolmesta ekologiasta, mentaalisesta, sosiaalisesta ja ympäristön kattavasta ekologiasta ja niiden erottamattomuudesta, sekä hänen käsitteensä heterogenesis ja resingularisaatio. Toinen lähtökohta on Karen Baradin ajatus yhteismuotoutumisesta tai intra-aktiosta, ja toiminnallisista leikkauksista eli konstituoivista mekanismeista, joiden avulla esimerkiksi yksilö ja ympäristö erotetaan toisistaan tai taiteellinen tutkimus ja taiteen tutkimus eriytyvät taidetutkimuksesta. Kolmas lähtökohta on Isabelle Stengersin kehittelemä käytäntöjen ekologia ja siihen sisältyvä olosuhteiden ja erityisyyksien kunnioittaminen.

An ecological perspective on research in the arts

Ecological issues have become central within art and research. This article continues the discussions on the topic during the Research Days of the Academy of Fine Arts and considers the intra-action of art and research, ways of understanding the relationship of organism and environment, some core arguments within the debates concerning artistic research as well as the ecology and specificity of practices. One starting point for the text is Félix Guattari’s idea of the three ecologies, the mental, the social and the environmental ecologies and their inseparability and his concepts heterogenesis and resingularization. Another starting point is Karen Barad’s idea of intra-activity and agential cuts as the constitutive mechanism, through which for instance individuals and environments are separated or artistic research and arts research are differentiated from research in the arts. A third starting point is the idea of an ecology of practices developed by Isabelle Stengers, and its respect for circumstances and specificities.

Taide ja ei-propositionaalinen ajattelu

Artikkelissa tarkastellaan taiteen suhdetta totuuteen ja tietoon erityisesti taiteellisen tutkimuksen näkökulmasta. Missä mielessä taide voi toimia mediumina tiedolle, jota ei voida muutoin ilmaista? Tähän kysymykseen vastaamiseksi taide erotetaan propositionaalisesta tai diskursiivisesta tiedosta – mutta millaista olisi taiteen ei-propositionaalinen ajattelu, ja voidaanko tässä yhteydessä vielä puhua tutkimuksesta? Artikkelissa nostetaan esiin erinäisiä esteettisen tutkimuksen piirteitä, jotka erottavat sen tieteellisestä tutkimuksesta mutta osoittavat sen kenties olevan jotakin vielä perustavampaa. Lopuksi esitetään, että taiteellisen tutkimuksen muoto noudattelee kreikan zētēsiksen merkitystä: se on pohdiskelevaa etsimistä, itserefleksiivistä kyselemistä joka ei voi olla vaikuttamatta myös tutkimuksen tekijään ja tämän maailmasuhteeseen, sillä se on määritelmällisesti avointa tuntemattomalle ja odottamattomalle.

Art and Non-Propositional Thinking

The article explores the relation of art to truth and knowledge, specifically from the point of view of artistic research. In which sense can art serve as a medium for cognition that cannot be expressed otherwise? To answer this question, art is differentiated from propositional or discursive knowledge – but what would the non-propositional thinking of art be like, and, furthermore, is it still plausible to talk about research with respect to it? The article highlights some properties of aesthetic research, on the ground of which it is defined as different from scientific research but at the same time shown perhaps even more fundamental. In conclusion, it is suggested that artistic research comes close to the Greek zētēsis: it is thoughtful searching, self-reflexive questioning that cannot not affect the researcher and their relation to the world, as it is by definition open to the unknown and the unanticipated.

Login Form