Tiivistelmät

Miksi Sokrates on todellinen poliitikko? Erēmos aporos länsimaisen eettis-poliittisen subjektin paradigmaattisena figuurina

Länsimaisen omatuntoetiikan alkuperä – tai ainakin yksi näistä alkuperistä – löytyy Platonin sokraattisista dialogeista. Tässä argumentissa ei itsessään ole tietenkään mitään alkuperäistä. Montaigne vihjaa tähän ja Hegel vahvistaa sen. Sittemmin sellaiset kirjoittajat kuten Hannah Arendt ja Dana Villa ovat korostaneet samaa. He molemmat – Arendt ensin ja Villa hänen jalanjäljissään – ovat esittäneet, että Sokrates keksi etiikan, jonka keskiössä on perinteen, tavan tai julkisten normien ja mielipiteen sijaan yksilö ja hänen omatuntonsa. Olen täysin samaa mieltä Arendtin ja Villan kanssa. Heidän analyyseissaan on kuitenkin eräitä ongelmia. Näistä keskeisin on se, että he eivät onnistu artikuloimaan, miten sokraattinen omatuntoetiikka on ylipäätään mahdollista. Monien muiden lailla he ovat sitä mieltä, että sokraattisen omatuntoetiikan koetinkivenä on yksilön moraalinen integriteetti. Tämän artikkelin tarkoituksena on osoittaa, että Sokrateen omatuntoetiikan keskiössä ei ole yksilön moraalinen integriteetti vaan tunne siitä, että ihminen on moraalisten ja poliittisten periaatteiden suhteen täysin yksin ja eksyksissä. Juuri tämä eksyksissä oleminen tekee Sokrateesta – hänen omissa silmissään – todellisen poliitikon. Artikkelin lopussa väitän, että Aristoteleen zōon politikonin tai Agambenin homo sacerin sijaan sokraattinen yksin ja eksyksissä oleva ihminen (erēmos aporos) on länsimaisen eettis-poliittisen subjektin paradigma.

Why is Socrates the True Politician? Erêmos aporos as the Paradigmatic Figure of Western Ethico-Political Subject

The origin of Western ethics of conscience – at least one of these origins – can be found in Plato’s Socratic dialogues. Of course, there is nothing original in this statement. Montaigne alludes to this and Hegel confirms it. More recently, authors such as Hannah Arendt and Dana Villa have emphasized the same. They both, Arendt first and Villa in her footsteps, have argued that Socrates is the inventor of an ethics the gravitational center of which is the conscientious individual rather than tradition, convention, or public norms and opinion. While I certainly agree with Arendt’s and Villa’s general characterization of Socrates’ ethics as an ethics of conscience, their analyses contain some problems, the most fundamental being that they fail to articulate how the Socratic ethics of conscience is possible in the first place. Like many others, they maintain that the touchstone of the Socratic ethics of conscience is individual moral integrity. In this article, my aim is to show that it is not integrity but a profound sense of disorientation that constitutes the backbone of the Socratic ethics of conscience. It is not his conscientious objection but his disorientation in terms of moral, political and religious principles that enables Socrates to claim the status of the true politician. At the end of the article, I argue that instead of the Aristotelian zoon politikon, the Socratic disoriented, abandoned and forlorn man (erêmos aporos), is the paradigmatic figure of the Western ethico-political subject.

Login Form